Olen Eetu, 5-vuotiaan pojan isä ja aviomies, Espoosta. Aloitin yhteistyön Antin kanssa alkuvuodesta 2023 ja minulla on nyt takana useampi keskustelu liikuntariippuvuuteeni liittyen. Ennen kuin tapasin Antin, oli hyvinvointini mennyt jo pidemmän aikaa huonompaan suuntaan. Mieli oli maassa, kiukutti ja arjessa oli läsnä jatkuva suorittamisen tarve. Olin kuin robotti, joka suoritti arkea päivästä päivään samalla kaavalla. Heräämisen jälkeen kaksi tuntia oli varattu liikunnalle. Sitten tein töitä iltapäivään, kunnes tuntien työskentelyn jälkeen vuorossa oli päivän ensimmäinen ateria. Myöhäisen lounaan jälkeen työt jatkuivat alkuiltaan, jonka jälkeen oli vuorossa kodin jokailtainen siivous imurointia ja lattian pesua myöten. Lapsen iltapalan ja nukuttamisen jälkeen oli vuorossa töiden viimeistely, iltakävely, suihku ja päivän viimeinen ruoka ennen nukkumaan menoa.
Arjessa koin olevani onnellinen vain, jos sain elää omassa rytmissäni ja kiinni rutiineissani. Kohdatessani yllätyksiä tai suunnitelmien muuttuessa nopeasti olin ahdistunut ja huonotuulinen. Keskittymiseni oli myös tipotiessään. Huono olo seurasi minua aina siihen asti, kunnes pääsin liikkumaan, siivosin, kävin kävelyllä tai olin suorittanut jonkun muun ”rangaistuksen” itseäni kohtaan. Mitä rasittavampi ja pahemmalta tuntuva treeni oli sitä enemmän koin ansainneeni vapauden. Toisin sanoen annoin itselleni luvan luopua rutiineista siltä päivältä. Rutiineista, jotka tosiasiassa olivat epämieluisia, ahdistavia ja täysin tarpeettomia.
Pohdittuani syitä käytökseeni, oli selvää, että liikunnan ja ravinnon merkitys oli noussut liian suureksi. Lähtökohtaisesti hyvinvointia tukevat asiat olivat kääntyneet itseään vastaan ja sekä fyysinen että henkinen hyvinvointini olivat menossa nopeasti huonompaan suuntaan. Huolimatta siitä, että tunnistin asian, en voinut vähentää liikuntaa tai hellittää tiukkaa ruokavaliota. Liikunnasta oli tullut asia, joka määritti minut ihmisenä ja vain liikkumalla koin onnistumisen tunteita. Pakon edessä olin joutunut keventämään harjoittelua ja jättämään tavoitteellisuuden liikunnasta pois. Liikunnasta oli tullut tapa kuluttaa energiaa, purkaa ahdistusta ja mikä tärkeintä, ohjata päivä raiteilleen kohti rutiinisuoritusta.
Miksi olen sairastunut liikuntariippuvuuteen?
On kaksi asiaa, joiden koen erityisesti vaikuttaneen liikuntariippuvuuden syntymiseen. Ensimmäinen on OCD, eli pakko-oireinen häiriö, jonka kanssa olen elänyt lapsesta saakka. OCD näkyy erityisesti siinä, että liikunnasta on tullut tapa purkaa pakkoajatusten aiheuttamaan ahdistusta. Lapsena saatoin katsoa sängyn alle kymmeniä kertoa, kävellä saman kynnyksen yli useaan kertaan tai palata tarkistamaan ulko-oven lukkiutumisen kääntymällä takaisin vielä kauempaakin kotoa. Kaikki edellä mainitut olivat keinoja poistaa tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu, mikäli en tee asioita uudelleen. Lapsella oli lapsen ajatukset ja pelot. Aikuisena tiedän, ettei kynnyksen ylittäminen voi aiheuttaa läheisen kuolemaa, mutta ahdistus tuleekin nyt muista ärsykkeistä. Suunnitellun asian tekemättä jättäminen, epäonnistunut työprojekti tai istuskeleminen sohvalla voivat aiheuttaa ylitsepääsemättömän ahdistuksen, joka poistuu vain rankaisemalla itseään liikunnalla. Ahdistuksen taustalla on pelko lihomisesta. Tästä lisää seuraavaksi.
Toinen liikuntariippuvuuden taustalla oleva asia on nuoruudessani sairastettu syömishäiriö, joka vaikuttaa arkeeni ja ruokailutottumuksiini edelleen. Olin 18-vuotiaaksi saakka reilusti ylipainoinen. Ennen armeijaa aloitin tietoisesti laihduttamaan ja kohentamaan kuntoani tulevaa koitosta varten. Pudotin painoani puolen vuoden aikana n. 25 kiloa ja olin asepalveluksen alkaessa alkutilanteeseen nähden todella hyvässä kunnossa, jopa ihannekunnossani. Sitten jotain tapahtui. Armeijassa paino jatkoi putoamista kuin itsestään. Kilpailuvaltti ja näyttämisenhalu sai lisäämään harjoittelua ja ajatusmalli alkoi vääristymään suuntaan, jossa liikunnassa enemmän ja ravinnossa kevyemmin on parempi. Armeijasta kotiutuessani oli paino pudonnut n. 50 kiloa lähtötilanteesta, mutta samalla kunto oli mennyt huonompaan suuntaan. Hermotus oli kadonnut, veriarvot olivat päin prinkkalaa ja peilistä katsoi muiden silmissä luuranko. Itse en tätä nähnyt, vaan koin olevani niin sanotusti normaali. Vaikka sain apua syömishäiriööni ja diagnoosi oli myös helpotus, oli paranemin hidasta ja se jatkuu edelleen. Vaikka olen päässyt takaisin normaalipainoon ja syön reilusti, on lihomisen pelko edelleen läsnä. Ruokavaliosta poikkeaminen aiheuttaa ahdistusta samalla tapaa kuin rutiinien rikkoontuminen suunnittelemattomasti.
Suunnittelematon muutos, siinä avainsanat ahdistuksen taustalla. Suunnitellut kevyet treenit ja suunnitellut ravintolaruokailut aiheuttavat valtavaa mielihyvää, mutta yllätykset aiheuttavat ahdistuksen, mistä koen pääseväni eroon vain liikkumalla tai muulla pakonomaisella suorittamisella.
Liikuntariippuvuuden hoito ja tulevaisuus?
Antin kanssa olemme keskustelleet paljon liikuntariippuvuuden vaikutuksista parisuhteeseen ja perheeseen. Keskustelemme vaimoni kanssa avoimesti kaikesta, mutta liikunnasta ja ravinnosta emme voi keskustella ilman riitaa. Tiedän syyn, vaikken sitä myönnäkään. Liikuntariippuvuuteni ja pakonomainen tarpeeni säilyttää rutiinit hinnalla millä hyvänsä ovat poistaneet arjestamme kaiken spontaaniuuden, yhteisen vapaa-ajan ja ne tärkeimmät, eli kipinän ja pilkkeen silmäkulmasta. Ongelma ei ole siinä, ettenkö haluaisi tehdä asioita yhdessä, vaan siinä että en ole valmis kohtaamaan sitä valtavaa ahdistuksen tunnetta, jonka rutiinien rikkominen aiheuttaa. Samasta syystä en ole juurikaan pitänyt lepopäiviä liikunnasta vuosiin, sairaspäiviä lukuun ottamatta. Mietin, miksi aiheuttaisin itselleni tietoisesti pahan olon, jonka voin liikunnalla välttää. Näin riippuvainen valehtelee itselleen.
Liikuntaterapian aloittamisesta on pian puoli vuotta ja koen olevani liikuntariippuvainen edelleen. Olen kuitenkin huomattavasti tietoisempi siitä, miten liikuntariippuvuus ja pakonomaiset rutiinit vaikuttavat arkeeni sekä siitä, ettei mitään järkevää perustetta niiden ylläpitämiselle ole. Oireet, joihin myös liikuntasuoritukset tällä hetkellä katson kuuluvaksi, ovat jopa lisääntyneet terapian aikana. Samaan aikaan olen kuitenkin tullut tietoisemmaksi tunteistani liikunnan aikana ja onnistunut asteittain vähentämään liikunnasta syntyvää ahdistusta. En enää tavoittele vain liikunnan vähentämistä tai yksittäisiä lepopäiviä, vaikka nämäkin olisivat paikallaan, vaan pyrin löytämään liikunnan riemun ja joustavuuden uudelleen. Pyrin tietoisesti vähentämään liikunnan ja ravinnon merkitystä identiteettini rakentajina. Haluan olla ensisijaisesti iloinen, joustava ja spontaani isä ja aviomies. Haluan olla seuramies, jonka kanssa on mukava olla ja joka innostuu asioista helposti. Haluan olla hyvä työssäni ja kehittyä urallani nousten huipulle saakka. Liikunnalla, terveellisellä ruokavaliolla ja kokonaisvaltaisella hyvinvoinnilla on suuri merkitys siinä, mitä haluan olla, mutta arvoasteikolla niiden on pian aika antaa tilaa todellisille tavoitteilleni. Luotan siihen, että rakentamalla identiteettini uudelleen hyväksyn myös levon ja palautumisen merkityksen itselleni. Lepopäivät eivät aiheuta enää ahdistusta, vaan päinvastoin, niiden laiminlyöminen ei tule kyseeseen. Tämä matka vaatii kuitenkin tunteideni kohtaamista. Ahdistuksen poistaminen suorittamisen kautta ei ratkaise ongelmaa, vaikka näennäisesti helpottaakin hetkeksi. Parantuakseni riippuvuudestani minun tulee kohdata tunteeni, hyväksyä epätäydellisyys ja antaa itselleni lupa olla onnellinen. Matka on siis vielä kesken, mutta olen vakuuttunut, että Antilta saamillani työkaluilla tulen pystymään muutokseen ennemmin tai myöhemmin.
