Suomalaista urheiluvalmennusta pidetään osaavana, vaikka tulokset eri urheilulajeissa eivät enää samalaisia olekaan kuin menneinä vuosikymmeninä. Suomessa mielestäni pilkotaan valmennusta todella pieniin yksityiskohtiin ja osa-alueisiin. Olen yli viisitoista vuotta ollut omalla tavallani nykyisen valmennuskulttuurin kritisoija. Olen kyllästymiseen asti kuullut puheita siitä, kuinka määrää ja tehoa pitäisi harjoittelussa nostaa, jotta meiltä kehittyisi lisää uusia arvokisamenestyjiä. Nykyiset urheilijamme eivät kuulemma harjoittele riittävän tehokkaasti. Olen asiasta lähes poikkeuksetta eri mieltä.
En onneksi ole ihan ainoa toisinajatteli, mutta ei meitä montaa ole. Erkki Knuuttila on kokenut kestävyysurheiluvalmentaja, joka on valmentanut 8 eri urheilijaa MM-kilpailuihin ja yhden olympialaisiin. Erkki on todennut, että ”Suomalaisen kestävyysurheilijan kansantauti on hermo-lihasjärjestelmän ylikuormittuminen, kun ei uskalleta levätä”. Olen asiasta täsmälleen samaa mieltä. Sen lisäksi tuo lausahdus koskee minun ajatuksissani myös harrastajia ja kuntoilijoita. Mielestäni meidän urheilu- ja liikuntakulttuurissa keskitytään liikaa toisarvoisiin asioihin.
Nykyinen arki- ja työkulttuuri eivät enää kovinkaan usealla tue fyysisesti luonnollista, palauttavaa ja energisoivaa liikuntaa. Siis sitä, joka luo pohjan sille, että voitaisiin käydä lenkillä tai harjoitella. Sen lisäksi liikunnan suorittaminen erilaisten sykemittareiden avulla vie kehomieli -yhteyttä ja kehon tasapainoa yhä kauemmaksi kehon luonnollisesta tilasta. Lyhyellä tähtäimellä kuntoa saadaan kyllä parannettua aloittamalla tehokasta liikuntakuuria, mutta tiedetään, että ne tuppaavat loppumaan varsin nopeaan. Ei ravihevosiakaan laiteta juoksumatolle ja odoteta, että ne siinä eniten ja vauhdikkaimmin juoksevat juoksisivat kilpailuissa nopeinten. Ihminen ja eläinkin on psykofyysinen kokonaisuus, eli keho ja mieli ovat yhtä. Toisinaan mieli kertoo kehosta tai keho kertoo mielen tilanteesta.
Minulle valmentajana keskeisiä positiivisia merkkejä toimivasta harjoittelusta tai liikuntakulttuurista on se, että liikunnassa näkyy luovuus ja leikki. Luovuus ja leikki on merkkejä palautuneesta kehosta ja ne myös palauttaa kehoa. Se tarkoittaa, että ihminen tekee arjessaan juttuja ihan vain fiiliksen mukaan. Henkilö saattaa vaikka pelata, hyppiä tai vetää itsensä ”hapoille” ilman järkevää syytä tai järkeviä välineitä. Leikin jälkeen lapsikin lepää epämääräisen ajan ennen kuin lähtee touhuihin uudelleen, ilman järkiperusteita. Luovuus ja leikki antavat jokaiselle mahdollisuuden koventaa tai keventää harjoittelua fiiliksen ja kehon tuntemusten mukaan. Miten sinun liikunnassasi näkyy luovuus ja leikki? Uskallatko jättää liikunnan suorittamisen muille ja luottaa sisäiseen lapseesi, joka touhuaa ja liikkuu ilosta?
