Pääsin tekemään yhteistyötä yhden tapaamisen verran erään syömishäiriöstä kärsineen naisen kanssa. Kutsutaan häntä Elinaksi tässä tarinassa. Elina otti minuun yhteyttä, sillä hän oli kärsinyt jo kahden vuoden ajan ahmintahäiriö BED:stä. Kaikki sai alkunsa, kun hän aloitti kuntoilukuurin personal trainerin kanssa. Ruuan rajoittaminen liittyi tässä valmennuksessa toimintaohjeisiin kohti kevyempää kehoa. Pikkuhiljaa ruokailuista tuli Elinalle elämää määrittävä tekijä rajoituksineen.
Elina rupesi saamaan iltaisin hillittömiä ahmimiskohtauksia ja söi niin kauan, kunnes vatsa oli kipeä ja mieli ahdistunut. Seuraavana aamuna taas jatkui tiukka ruokavalion noudattaminen ruokien punnitsemisineen. Yhtälöön liittyi myös kova treenaaminen niin kauan, kunnes hän taas retkahti ahmimiseen.
Syömisestä oli tullut Elinalle lähes uskonto, joka määritteli häntä ihmisenä ja hallitsi hänen arkeen sairaalloisesti. Elina söi muun muassa joka päivä samat ruuat, jotta hän pysyi ”kartalla” syömisestään. Itse ahmimista tapahtui noin 1-2 kertaa viikossa, joskus useita päiviä putkeen. Ahmimiskohtauksessa suusta meni alas ihan mitä vaan ja ravinto pyöri mielessä koko ajan. Kehon painossa tämä ahmiminen ei Elinalla näkynyt, mutta hän halusi ahdistavaan tilanteeseen muutosta. Hän ei halunnut olla huono esimerkki tyttärilleen ja halusi myös voida paremmin. Elina oli lukenut ahmimishäiriöstä ja sen hoidosta, mutta ei ollut päässyt ongelmasta itse eroon. Oli hän yrittänyt joillekin asiasta puhuakin, mutta koki, ettei ollut tullut kuulluksi. Nämä henkilöt eivät varmasti olleet ymmärtäneet kuinka tämä asia oli Elinaa ahdistanut ja elämää rajoittanut.
Kun tapasin Elinan, niin sain kuulla hänen tarinansa ahmimishäiriöön liittyen. Elina luotti ja oli avoin. Olin ensimmäinen henkilö, jolle Elina sai rehellisesti ongelmastaan puhua. Ennen tätä tapaamistamme, olimme viestitelleet muutamia kertoja ja Elina oli jo kertonut minulle jotain ”suuresta häpeästään”. Tapaamishetkellämme Elina oli ollut ahmimatta jo yhdeksän päivää. Eli jotain muutosta oli jo tapahtumassa. Terapiatapaamisemme oli meille molemmille hyvin luonteva. Sain kuulla Elinan tarinaa ja hän sai kertoa hänelle tärkeistä ajatuksista ja tunteista, joita tämä ongelma hänelle aiheutti. Tapaamisessamme ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Annoin Elinalle muutaman kotitehtävän ja sain häneltä positiivista palautetta kohtaamisestaan. Uutta aikaa emme pystyneet sopimaan, sillä hänen työajat eivät olleet vielä tiedossa.
Muutama viikko tämän tapaamisen jälkeen rupesin kyselemään mielenkiinnosta mitä Elinalle kuuluu ja myös siksi, että ehkä saan rehellisempää palautetta sähköpostin välityksellä. Yllätyin kun Elina kirjoitti, että hän oli ollut ahmimatta jo 1,5kk ja hänen ruokailukäyttäytymisensä oli normalisoitumassa. Elina oli jatkanut avointa linjaansa kertomalla asiasta myöskin kaikkein lähimmille henkilöille ja saanut heiltä tukea paranemiseen. Elina oli tehnyt myös konkreettisia muutoksia arkeensa ja löytänyt uudenlaista sisältöä ruokailuun keskittyvän ajattelun tilalle.
Lyhytterapia ei ole mitään hokkuspokkus -juttuja, enkä minä ole taikuri. Joskus avain muutokseen voi olla kuitenkin hyvinkin yksinkertainen, puhuminen. Pitää vain uskaltaa kokeilla luottaa, olla avoin ja haluta muutosta.
Antti
