Suomen Olympiakomitean puheenjohtaja Petteri Kilpinen on ilmaissut huolensa Helsingin Sanomissa siitä, että moni nuori jättää urheiluseuran jo 11-vuotiaana. Kilpinen on huolessaan oikeassa – jotain täytyy todella tehdä. Kuitenkin hänen vaatimuksensa päättäjien suurista uudistuksista voi kuulostaa osin vastuun siirtämiseltä. Urheiluliikkeellä itsellään on merkittävä rooli siinä, miksi lapset lopettavat liikunnan. Kilpisen ehdotus siirtää harrastukset koulupäivän yhteyteen ja tyhjiin tiloihin seurojen valmentajien ohjaamina on sinänsä hyvä, mutta se ei vastaa ydinkysymykseen: miksi lapset kyllästyvät ja lopettavat niin varhain?
Mitä tapahtuu lasten urheilussa?
Nykyään lapset aloittavat seuratoiminnan aiemmin kuin koskaan ennen, mutta he myös lopettavat sen entistä aikaisemmin. Yle uutisoi tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisessa urheilussa lapset jaetaan tasoryhmiin yhä nuorempina, vaikka lajiliitot ja tutkijat varoittavat ilmiöstä. Ylen kyselyssä vain kolme seuraa 61:stä ilmoitti, ettei jaa lapsia tasoryhmiin. Jalkapallossa tasoryhmittely voi alkaa jo viisivuotiaana.
Tutkimuksen mukaan mitä aikaisemmin seura ottaa käyttöön tasoryhmittelyn, sitä aikaisemmin lapset jättävät seuran. Jäsenkato näkyy usein vain vuoden viiveellä. Menetämme jatkuvasti suuren määrän liikunnallisesti lahjakkaita nuoria – ja vielä suuremman määrän lapsia, joille liikunta voisi olla elinikäinen ilo. Kun leikki muuttuu varhain valikoinniksi, viesti on selvä: kaikki eivät ole yhtä tärkeitä, eivät kaikki kuulu ykkösryhmään. Lapsi ymmärtää asemansa – ja tekee omat johtopäätöksensä.
“Nuori ei ole valmentajan projekti”
Meritoitunut urheiluvalmentaja ja urheilun toisinajattelija Alpo Suhonen kommentoi omilla Facebook-sivuillaan lasten aikaista lopettamista suorasukaisesti. Hän toteaa, että seurojen toiminta, johtaminen ja erityisesti valmennusmetodit eivät kohtaa nykynuorten elämää, kiinnostuksia ja tarpeita. Suhosen mukaan valmentajien näkemykset urheilusta ovat usein kuin viime vuosisadalta. Hän muistuttaa, että nuori ei ole mikään valmentajan kohde toteuttaa omia näkemyksiään ja arvojaan.
Suhosen mukaan hienovaraisesti alistettu ja kollektivisoitu nuori etsii muita harrastuksia. Tämä ajatus on pysäyttävä: jos urheilu ei tunnu omalta, siitä lähdetään.
“Touhu meni liian totiseksi”
Eräs eskarin opettaja kertoi kannustaneensa innokasta eskaripoikaa kokeilemaan jalkapalloa seurassa. Poika innostui ja liittyi seuraan. Kun opettaja myöhemmin kysyi isältä, miten harrastus sujuu, vastaus oli yksinkertainen:
”Poika lopetti, koska touhu meni liian totiseksi.”
Eskari-ikäinen. Liian totista.
Siinä kiteytyy paljon.
Norjan malli: kilpailulle rajat
Milano-Cortinan olympialaisten ylivoimainen mitalitilaston voittaja Norja toimii lasten urheilussa monella tapaa toisin. Norjassa lasten kilpailemista on säännelty ikäkausittain. Alle 13-vuotiaat eivät saa osallistua kansallisiin tai kansainvälisiin mestaruuskilpailuihin. Tuloksia ja ranking-listoja rajoitetaan nuoremmissa ikäluokissa, ja painopiste on osallistumisessa ja ilossa. Tutkimusten mukaan tällainen lähestymistapa vähentää stressiä, tukee lasten mukana pysymistä ja edistää pitkäjänteistä liikuntasuhdetta sen sijaan, että lapset palavat loppuun.
Älkää tehkö siitä liian vakavaa
Fysiologian dosentti Tommy Lundberg antaa urheiluseuroille yksinkertaisen neuvon: älkää tehkö urheilusta vakavaa liian aikaisin. Hänen mukaansa ratkaisevaa on, että lapset kokevat urheilun hauskaksi, tuntevat olevansa päteviä ja näkevät kehittyvänsä. Lundbergin mukaan seurat yliarvioivat rooliaan lahjakkuuksien kasvattajina. Huippu-urheilijat itse korostavat usein sisäistä paloa ja omaa motivaatiota – ei varhaista kovuutta – menestyksensä avaimena.
Ruotsissa kokeillaan toisin
Ruotsissa yksi maan suurimmista ja menestyneimmistä jääkiekkoseuroista muutti suuntaa tammikuussa. Ohjattujen jääharjoitusten määrää vähennettiin, jotta lapset voisivat harrastaa muitakin lajeja tai pelata omaehtoisesti. Vapailla vuoroilla ei ole valmentajaa ohjaamassa – lapset saavat pelata omilla ehdoillaan.
Samaan aikaan Suomen Olympiakomitea on työstänyt uutta suuntaa lasten urheilulle. Esityksessä todetaan osuvasti: lasten urheilu on lasten leikkiä, ei aikuisten peliä.
Ilo mahdollistaa kehityksen
Keskisuomalaisen haastattelussa Diskoksen seuravalmentaja Eerikki Koivu puhuu lapsilähtöisyydestä ja iloisella mielellä harrastamisesta. Toiminta suhteutetaan lasten ikätasoon: lapset saavat kilpailla, mutta aikuisten intressit eivät ohjaa tekemistä. Koivu kertoo, että kun harjoitusten pituutta lyhennettiin ja turha poistettiin, kehitys näkyi nopeasti. Kun pelaajan oma into palautui, se mahdollisti suuria loikkia. Ilo ei ole kehittymisen vastakohta – se on sen edellytys.
Oma kokemus:
Kaksi tytärtäni harrasti viime vuonna koripalloa Lauri Markkasen koripallokoulussa. Valmentajana toimi Pekka. Harjoitukset alkoivat usein yhteisellä keskustelulla piirissä, ja siihen käytettiin joskus yllättävänkin paljon aikaa. Puheenaiheet vaihtelivat laidasta laitaan.
Harjoitusten aikana lapset saivat myös itse ehdottaa, mitä tehtäisiin ja miten pelien sääntöjä voitaisiin muuttaa. Lopuksi leikittiin vielä toffeeta, johon myös sisarukset ja vanhemmat saivat tulla mukaan. Harjoitukset päätettiin noin 15 minuuttia ennen vuoron päättymistä, ja loppuajan lapset saivat tehdä salissa mitä halusivat. Kauden aikana ryhmän harrastajamäärä kasvoi, ja tytöillä oli aitoa intoa lähteä harjoituksiin.
Kysyin Pekalta, oliko tällainen tapa vetää harjoituksia koripalloliiton linjaus vai mistä se juontaa juurensa. Pekka kertoi, että hän itse inhosi lapsena liikuntaa. Siksi hän päätti aikanaan, ettei toimisi samalla tavalla kuin hänen omat valmentajansa olivat toimineet.
Vanhemman näkökulmasta Pekka oli aidosti läsnä lapsille ja kuunteli heitä. Harjoituksissa tärkeintä eivät olleet harjoitteet, vaan lapset itse.
Lasten urheilu ei ole surullinen siksi, että lapset eivät jaksa sitoutua. Se on surullinen silloin, kun aikuiset eivät jaksa muuttua. Milloin urheiluseuroissa kysytään lapsilta, millaista liikuntaa he itse haluavat?
