Työssäni lyhytterapeuttina saan olla hetken aikaa läsnä asiakkaan todellisessa elämäntarinassa. Yritän kuulla ja auttaa ymmärtämään tilannetta, sekä näkemään vaihtoehtoja tilanteen muuttamiseksi. Korostan pieniä askelia ja uskallusta toimia eri tavalla. Toimin vuorovaikutteisesti kysellen, kuunnellen, ihmetellen, ja myös kotitehtäviä antaen. Alla oleva teksti on asiakkaan tarina antamaani kotitehtävään kuka olit, kuka olet ja kuka tulet olemaan. Nuo kysymykset on kopioitu Tommi Hellstenin terapiakoulun hakukysymyksistä. Käytän noita kysymyksiä aina silloin tällöin, kun koen niiden sopivan asiakkaalle.
.
”Olin avioliitossa, joka tuntui pitkään kuin pimeältä huoneelta, jonne ei päässyt valoa. Se oli suhde, jossa henkinen väkivalta oli arkea – sanoja, jotka haavoittivat enemmän kuin fyysinen isku, jatkuvaa epävarmuutta ja pelkoa. En tiennyt, voinko mennä kotiin töiden jälkeen. En tiennyt, voinko jäädä kotiin. Olin kuin ansassa, joka puristui ympärilläni joka päivä.
.
Lapseni kasvoi samassa ympäristössä, jossa väkivalta ei ollut pelkästään henkistä, vaan myös fyysistä. Hänen ei pitänyt kokea sitä, mutta minä en tiennyt, miten suojella häntä. Minäkin olin eksynyt, enkä osannut nähdä ulos sieltä synkästä paikasta. Se oli elämää ilman toivoa, ilman unelmia, ilman mahdollisuutta haaveilla.
.
Olin jatkuvassa stressissä. Elämä tuntui siltä, kuin olisin kävellyt jäisellä ja liukkaalla tiellä, enkä tiennyt, milloin astuisin harhaan. Kun katsoin peiliin, en nähnyt enää itseäni – olin vain selviytyjä, joka ei voinut unelmoida paremmasta, koska ei uskonut sen olevan mahdollista.
.
Eron myötä elämäni on alkanut muuttua. Alku on vielä täynnä epävarmuutta ja pelkoa, mutta pikkuhiljaa olen alkanut löytää itseni uudelleen. En ole enää se, joka pelkäsi jokaista askeltaan, enkä enää ole se, joka ei nähnyt tulevaisuutta. Välillä on tyhjä olo, mutta samalla pää täyttyy ideoista, toiveista ja mahdollisuuksista. Se pelko, joka vielä pidättää, on vain muistutus siitä, kuinka pitkälle olen tullut.
.
Tiedän ansaitsevani parempaa. Tiedän, että myös lapseni ansaitsee elämän, jossa hän voi kasvaa ilman pelkoa, ilman väkivaltaa, ilman häpeää. Me ansaitsemme molemmat elämän, jossa voimme olla juuri niitä, joita olemme – ilman rajoituksia, ilman pelkoja.
.
Tulen olemaan vielä joskus vahva. En ole valmis vielä, mutta voin tuntea sen jo nyt: voimaa kasvaa, unelmia toteuttaa, elää elämää, joka on minun elämääni. En tiedä tarkalleen, miltä se näyttää, mutta tiedän, että se on elämä, jossa minä ja lapseni voimme olla vapaita ja onnellisia. Tämä kaikki on mahdollista. Tästä kaikesta selvitään.”
